Mustavalkofilmiä, kuvaamista, kehittämistä ja vedostamista.
Lukioaikaan ja vähän sen jälkeen tuli viettettyä huomattavan paljon aikaa Tampereen Kameraseuran labrassa pääkirjasto Metson kellarissa. Kaverit osasivat etsiä minua sieltä, se oli sitä aikaa ennen kännyköitä jolloin kapakassa baarimikko saattoi huutaa metelin yli että ”onks täällä Jussi Ristilä paikalla” ja heläyttää lankapuhelimen tiskiin. Labrassa ei lankapuhelinta ollut, siellä piti käydä. No kaverit sitten kävivät.
Tässä kohdassa tarinaa on kolmen vuosikymmenen siirtymä, kolmen sekunnin blackout ja siirrytään häivekuvalla vuoteen 2020. Mustavalkofilmin kuvaamisessa ja vedostamisessa oli 30 vuoden tauko.
Filmille kuvattaessa ei näe heti mitä tuli. Pitkä 36 kuvan rullakin on sen verran lyhyt että tulee harkittua tarkemmin mitä kuvaa. Filmi maksaa ja kehittämisessä on oma vaivansa. Valotusta pitää miettiä, sitä ei voi tarkistaa kameran näytöltä. Toisaalta hinnan ja vaivan vuoksi rullan haluaa kuvata loppuun ja sehän tarkoittaa että negatiivien ja kuvien näkeminen lykkääntyy entisestään jos rulla jää kuvatessa vajaaksi. Mielenkiintoinen paluu 30 vuoden takaiseen aikaan.
Kurssilla teimme tehtävän jossa kirjoitimme itsestämme aanelosen verran. Papereita vaihdettiin päikseen ja toisen paperista alleviivattiin viisi sanaa. Nämä tulisi paperin kirjoittajan kuvata, ja minulle tehtäväksi tulivat ”Isäni”, ”Perheellinen”, ”Musiikkiharrastus”, ”Taide” ja ”Tunne”. Toinen tehtävä oli kuvata ja vedostaa viisi mustavalkoista kuvaa, joten tehtävät yhdistämällä päätin kuvata nuo aiheet mustavalkofilmille ja vedostaa sitten pimiössä perinteisellä kemiallisella menetelmällä valokuvapaperille. Sarjaa kun piti kuvata päätin että kuvaan kaikki kuvat kotona oman elämäni yksityiskohtien kautta. Ei yhtäkään ihmistä suoraan vaan jotekin minuun liittyvien yksityiskohtien kautta. Eiköhän siitä sarja syntyisi.
Filmien kehittäminen sujui ihan mukavasti kodinhoitohuoneessa. Filmit kasetista spiraalille ja purkkiin pilkkopimeässä. Sitten kemikaalien valmistus oikeaan lämpötilaan ja filmin kehitys. Kuivumaan asettaessa näki jo että kyllä siellä jotain on. Ei mennyt ainakaan ihan pieleen.
Vanhan filmiskannerin omistajana sain positiivikuvia näkyville digitaalisesti, mutta perinteinen keino on tehdä pinnakkaisvedokset asettamalla filmit lasin alle valokuvapaperille ja valottamalla paperi pimiössä.
Päätin vedostaa kuvat suoraan Ikean edullisiin raameihin, ja siitä tuli vedoksen koko. Päätin myös vedostaa filmin reunat näkyviin korostaakseni sitä että kuva on oikea vanhan ajan valokuva, filmille kuvattu ja pimiössä vedostettu. Vedostamisen tein yliopiston kurssin vuokraamassa Vastavalon labrassa Tampereen Kalevassa.
Tämmöisiä niistä sitten tuli.
Bonuksena vielä öinen Peltolammi. Miljöö on kuin Kaurismäen elokuvasta, jostain tuohon tuli vielä tuo rättisitikkakin.
