Valokuvausopintoni yliopistolla ovat edenneet vaiheeseen jossa opiskellaan valokuvauksen (varsin perinteisiä) menetelmiä. Juu, muistan vielä filmin, ja olen kirjoittanut Kodachromelle muistokirjoituksen vuonna 2009. Tämän jälkeen koko Kodakin filmivalokuvaliiketoiminta on siirtynyt mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen UK:n Kodakin eläkesäätiön omistaman Kodak Alaris -yhtiön nimiin. Perinteistä Kodakia siten kuin me dinosaurukset sen muistamme, ei enää ole. Eikä sen kummemmin perinteistä Ilfordia tai perinteistä Agfaa.
Filmille näyttää käyvän kuten LP-levyille. CD-levyjen vallattua markkinat uusia levyjä ei enää juuri prässätty. Sitten vinyylilevyistä tuli harrastajapiirien kiinnostuksen kohde, myöhemmin harrastustoiminta voimistui ja nyt LP-levyjä julkaistaan jälleen ja uusia levysoittimiakin tulee markkinoille. Digikameroiden vallattua markkinat filmiliiketoiminta supistui voimakkaasti, ammattilaiset ja harrastajat siirtyivät digitaaliselle puolelle, pieni porukka jäi edelleen filmikuvaamisen pariin ja nyt tuo kasvava harrastajayhteisö luo uusia markkinoita kemiallisen valokuvan tuotteille. Kodak Alariksella ollaan siirtymässä kolmeen vuoroon tehtaalla kun joku aika sitten pärjättiin yhdellä. Ehkä saatavilla on kohta taas uusia filmikameroita ja suurennuskoneitakin, ainakin tutut Kodakin ja Ilfordin filmituotteet ovat palanneet filmihyllyihin.
1970- ja 1980-luvuilla kuvasin paljon filmille. Kaverit tiesivät etsiä minua Tampereen pääkirjasto Metson kellarista aikana jona kännykät eivät mahtuneet taskuun ja kuuluivat varakkaimmille bisnismiehille. Olinpa Tampereen Kameraseuran puheenjohtajakin pari vuotta. Sitten tuli muita kiireitä: Opinnot, työt, perhe ja niin edelleen. Harrastukseen pimiössä ei tahtonut löytyä aikaa. Vuodet vierivät, tuli vuosituhannen vaihde ja digitalisaatio valokuvauksessa eteni harrastajien ulottuville. Filmi jäi ja digikamerat seurasivat toisiaan. Digi ohitti nopeasti kinofilmin teknisessä mielessä, ensin rakeettomilla taivailla ja sitten myös terävyydessä. Sitten jäi jo rullafilmikin taakse teknisessä mielessä. Printterit kehittyivät, pigmenttimusteiden säilyvyys koheni ja ei ollut enää mitään teknistä syytä kuvata kino- tai rullafilmille. Photoshopilla ja sittemmin Lightroomilla työskentely voitti tehokkuudessaan pimiötyöskentelyn kertaluokalla tai kahdella. Tuntien terävöintimaskauksen pimiössä (johon pystyi vain taitava laborantti) teki Photoshopissa minuutissa ja myöhemmin Lightroomissa sekunneissa yhdestä liukusäätimestä. Niin, liukusäätimestä kuvaa katsoen ja tehosteen voimakkuutta säätäen. Filmimaski oli ainutkertainen (silloin kun se edes onnistui).
Matkan varrella on kertynyt pieni sekalainen Pentaxin filmirungon ympärille koottu kinofilmijärjestelmä. Perskoululaisen ja lukiolaisen rahoilla ei ihmeitä hankittu mutta paljon sillä järjestelmällä kuvattiin. Digiajan pokkari- ja siltakameroita on muistona vitriinissä ja pidempään kuvasin Canonin 5D -digirungon ympärille kootulla laadukkaammalla kinofilmikoon digijärjestelmällä. Sitten vaihdoin pieneen ja kevyeen Olympuksen Micro Four Thirds -järjestelmään. Nyt kun eteen tuli taas filmikuvamista mietin pitkään jotta millä sitä filmiä kuvaisin. Vanha rupuinen Pentax sieltä vitriinistä? Faijallakin on joku Nikkormat, jos lainaisi sitä? Vai sitten kuitenkin joku filmiajan uudemman pään Canon johon sopisivat nykyajan EF-kiinnityksen objektiivit joita minulla on hyvä kokoelma sen 5D:n jäljiltä? Niinhän siinä sitten kävi että kun aikansa mietti niin innostui ja homma lähti taas ihan lapasesta.
Myöhäinen syksy 2019. Vanhojen käytettyjen kameroiden megastoreen Kameratoriin ostoksille. Mielessä on jo aika varma tieto siitä mitä olen hankkimassa, haluan ison ja hyvän 1990-luvun rungon isokokoisille ja hyville objektiiveilleni. Nettisivuja on plärätty jo kuukausi pari.
EOS-1 oli Canonin viimeinen filmiajan kinofilmirunkojen lippulaivatuote. Parasta ja kestävintä mitä ammattilaisille tarjottiin. Ensimmäinen EOS-1 esiteltiin 1989, EOS-1N esiteltiin 1994 ja viimeisenä vielä EOS-1N RS. Filmiaikaan kuvausnopeus oli kuin nykyajan megapikselit. Ammattilaiselle luonto- ja urheilukuvauksessa kuvausnopeus oli kriittinen tekijä, filmithän olivat tietenkin kaikille samat. EOS-1 pystyi peräti 5,5 kuvan nopeuteen 8 sormipariston pystykuvauskahvalla, ja EOS-1N RS peräti 10 kuvaan sekunnissa sillä RS oli varustettu puoliläpäisevällä peilillä jota ei kuvatessa liikutettu. Kuvat otettiin peilin läpi. 10 kuvaa sekunnissa tarkoitti sitä että 36 kuvan ”pitkä” rulla kesti 3,6 sekuntia. Luin näiden kameroiden esittelyitä ja testejä kameralehdistä tuolloin ja muistan että 10 kuvaa sekunnissa saattoi jo repäistä filmin, erityisesti täällä pohjoisen pakkasissa. Ja haaveilin että kyllä tuollainen EOS-1 olisi aivan ihmeellinen kamera. En uskonut sellaista koskaan omistavani…
Siinä se nyt sitten on keittiön pöydällä. EOS-1N Power Booster PB-E1 -paristokahvalla. Vähän kulumaa mutta tikittää kuin kello ja raksuttaa sen 5,5 kuvaa sekunnissa. Alan nähdä sieluni silmin maailmaa taas mustavalkoisena, rakeisena ja välillä jyrkkänä. Samalla mukaan tarttui filmiä ja kehitystarpeita, hienon viiden filmin kehityspurkkinikin olen jonnekin hukannut noin kymmenen muuton aikana sen jälkeen kun filmikuvaaminen jäi. Lyhyen kameraan tutustumisen jälkeen lataan kameraan Ilfordin 400 ASAn mustavalkofilmin. Tuttu surina vetää filmin ottopuolalle ja kamera on valmis käyttöön.
Lopuksi vielä muutama mustavalkoajan kuva jotka löytyivät kamoja penkoessa. Tätä kohti!
